Kun Finavian turvallisuuspäällikkö Jyri Vikström piti tammikuisen Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa profilointia mahdollisena ratkaisuna lentokenttien vartaloskannereiden rajoitettuun kapasiteettiin, Helsingin Sanomat uutisoi asian niin, että Finavia kannattaa matkustajien profilointia etnisyyden perusteella.
Olkoonkin, että Vikström mainitsi haastattelunauhoituksessa, ettei ole kovin hyvin perehtynyt profilointiin, ja totesi jo alun perin että tarkastukseen joutumiseen vaikuttaa ennen muuta käyttäytyminen lentoasemalla (ja oikaisi HS:n uutista vielä myöhemmin), uutisen otsikointi herätti melkoista keskustelua, sekä vastaan että puolesta. En oikein ymmärtänyt, mistä kohu syntyi, sillä mielestäni ainakin älykkäimmälle kansanosalle pitäisi olla itsestäänselvää, miksi etninen profilointi on ylipäätään huono idea - mutta huomasin olleeni väärässä.
Viime aikoina olen joutunut selittämään useammallekin ihmiselle, miksi etninen profilointi on huono ja huonolla tavalla populistinen idea, joka ei lisää turvallisuutta vaan jopa suorastaan vähentää sitä. Väännetään siis rautalangasta.
Etnisellä profiloinnilla tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että turvallisuusresursseja (poliiseja, tiedustelupalveluita, tarkastajia, vartaloskannereita ja niin edelleen) ohjataan tiettyjen, potentiaalisiksi riskitekijöiksi koettujen ihmisryhmien satunnaisotantaa tiheämpään tarkastukseen. Tämä poikkeaa poliisi- ja turvallisuustyön peruskivestä - käyttäytymisprofiloinnista - siten, että etukäteen päätetään, että jollain tavalla määritelty ihmisjoukko on todennäköisemmin uhka turvallisuudelle. Etnisen profiloinnin ja käyttäytymisprofiloinnin ero on tärkeää sisäistää: jälkimmäisessä päätös henkilön lähemmästä tarkastuksesta tehdään käyttäytymisen ja kokonaisuuden perusteella, edellisessä pelkkä kuuluminen ryhmään voi riittää perusteeksi.
Nokkelimmat lukijat arvannevat viimeistään tässä kohdassa, mikä ongelma etnisessä profiloinnissa piilee. Jos yleisesti tiedetään, mitkä piirteet lisäävät todennäköisyyttä joutua tarkastetuksi, älykkäät rikolliset tekevät kaikkensa päästäkseen eroon näistä piirteistään. Koska turvallisuusresurssit ovat - määritelmän mukaisesti - rajallisia, jonkun ryhmän entistä tiheämpi tarkastaminen tarkoittaa, että toisia ihmisiä ei tarkasteta.
Toisin sanoen, etninen profilointi vaikeuttaa turvallisuustyötä lisäämällä ns. väärien positiivisten tulosten määrää. Terroristien ja rikollisten etsiminen on kuin neulan löytämistä heinäsuovasta; ja jos etsit neulaa heinäsuovasta, ei kannata lisätä kasaan yhtään enempää heiniä.
Jos rikolliset ja terroristit olisivat tyhmiä ja/tai kyvyttömiä, tämä ei ehkä olisi ongelma. Mutta näin ei ole. Esimerkiksi jihadistien on tiedetty jo pitkään pyrkineen rekrytoimaan länsimaisen oloisia hyökkääjiä, ja he ovat siinä myös onnistuneet: “kenkäpommittaja” Richard Reid, Lontoon metroiskuihin osallistunut Germaine Lindsay, tai terroristiepäilty Jose Padilla olisivat päässeet etnisesti profiloiduista turvatarkastuksista vieläkin helpommalla - puhumattakaan John Walker Lindhistä tai Timothy McVeighistä.
Ehkäpä kaikkein groteskein esimerkki häikäilemättömyydestä, jolla terroristit pyrkivät kiertämään profilointia, on ns. Hindawin tapaus vuodelta 1986: palestiinalaisterroristi sai pahaa-aavistamattoman, hänelle raskaana olleen irlantilaisen tyttöystävänsä kantamaan viritetyn helvetinkoneen El Alin lentokoneeseen. Kaikkien onneksi turvatarkastaja kiinnitti huomiota naisen ristiriitaiseen tarinaan - eikä hänen etnisyyteensä.
Etninen profilointi tarkoittaa, että turvallisuustyöntekijä siirtää huomionsa olennaisesta - siitä, mitä ihmiset tekevät - epäolennaiseen: siihen, miltä he näyttävät, mikä heidän nimensä on, tai mistä he ovat kotoisin. Tämä tarkoittaa aivan kirjaimellisesti sitä, että samaan aikaan vähemmän epäilyttävän näköinen tai niminen voi päästä kuin koira veräjästä. Ammattilaiset ymmärtävät, ettei sellaisessa ole järkeä. Etnistä profilointia tutkinut professori David A. Harris totesikin jo 2002, että mielenkiintoista “maalaisjärkeen perustuvassa,” WTC-iskujen jälkeen ehdotetussa etnisessä profiloinnissa olikin se, kuinka nopeasti, täydellisesti ja julkisesti useat ammattilaiset idean tyrmäsivät. Omalla nimellään etnistä profilointia vastustaneiden joukosta löysin nopeasti useamman turvallisuusasiantuntijan, FBI:n, CIA:n ja NSA:n entiset johtajat, ja Bushin hallinnon sisäisen turvallisuuden ministeriön johtajan. Lisäksi löysin eurooppalaisen tutkimuksen, jonka mukaan etnisen profiloinnin tehosta rikollisuuden ja terrorismin torjunnassa ei ole minkäänlaista näyttöä.
Yritin aivan vilpittömästi löytää yhdenkin asiantuntijan, joka pitäisi etnistä profilointia tehokkaana keinona rikosten ehkäisyssä. Ainoat löytämäni etnistä profilointia kannattaneet lausunnot tulivat konservatiivipoliitikoilta ja bloggereilta, ja perustelut olivat aina samanlaisia: islamistiterroristit ovat uhka, siispä Lähi-Idästä kotoisin olevia tulee tarkastaa useammin.
Jos etninen profilointi parantaisi olennaisesti turvallisuuttamme, voisin tälläiset tasavertaisuuden loukkaukset ehkä pitkin hampain hyväksyä. Varsin yksinkertaisella päättelyllä voi kuitenkin todeta, että näin ei ole.
Lisäksi, vaikkei edes välittäisi ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta, on olemassa näyttöä siitä, että vähemmistöryhmien erityistarkkailu voi aktiivisesti heikentää turvallisuuttamme. Esimerkiksi terrorismin ja huumekaupan kaltaiset ongelmat ovat oleellisesti ottaen tiedusteluongelmia, ja jos meidän täytyy luottaa vain viimeiseen puolustuslinjaan - oli se sitten poliisipartio tai lentokentän turvatarkastus - olemme jo auttamattomasti myöhässä. Tiedustelutiedon keräämiselle aivan ehdottoman oleellista on se, että tiedusteluviranomaisilla ja poliisilla on hyvät suhteet vähemmistöryhmiin. Vähemmistöryhmien eriarvoinen kohtelu pelkän syntyperänsä perusteella ei takuulla edesauta tälläisten suhteiden kehittymistä.
8.3.10
5.3.10
Öljyhuippu lähellä...?
Brittiläinen teollisuuden edustajien asettama Peak Oil Task Force-työryhmä niinsanotun öljyhuipun talousvaikutusten tutkimiseksi ehti männäkuussa julkaista toisen raporttinsa.
Raportin laatijat pitävät uskottavimpana skenaariona öljyn tuotantohuippua tällä vuosikymmenellä, tuotannon jäädessä pysyvästi alle 95 miljoonaan barreliin päivässä. Talouden taantuma on viivyttänyt öljyhuippua kahdella vuodella - mutta lievitystoimiin tulisi ryhtyä välittömästi, tai muuten uhkana on korkean öljyn hinnan pitkittämä vakava taantuma.
Öljyhuippuun varautuminen on yksi niistä asioista, joissa ympäristöystävällisyys ja järkevä talouspolitiikka voivat lyödä kättä sulassa sovussa. Vaikkei tähän raporttiin uskoisikaan, tosiasia on, että pumppauskustannuksiltaan halpa öljy tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin. Mitä nopeammin öljyriippuvuudesta päästään irti, sitä parempi.
Mikä se öljyhuippu, Peak Oil, sitten oikeastaan on? Ehkäpä yleisin olkiukko öljyn tuotantohuippua vastaan on se, että eihän öljy maailmasta lopu, sillä kun sen hinta nousee, uusien öljylähteiden hyödyntäminen tulee kannattavaksi ja korvaavia keinoja otetaan käyttöön.
Tämä on totuus, mutta vain osatotuus. Kukaan vakavasti otettava taho ei puhukaan öljyn loppumisesta, vaan nimenomaan halvan öljyn loppumisesta. Tarkemmin sanoen puhutaan energiapanos/tuotossuhteeltaan edullisen öljyn loppumisesta. Jos öljybarrelin löytämiseen, pumppaamiseen ja käsittelyyn menee enemmän energiaa kuin barreli sisältää, hommassa ei ole enää mitenkään loputtomasti järkeä.
Tätä panos/tuotossuhdetta kutsutaan nimellä EROEI, Energy Return of Energy Investment. Tällä hetkellä öljypolttoaineiden EROEI on kokonaisuutena luokkaa 5-10:1, eli energiankäyttö tuottaa 5-10-kertaisen "voiton." EROEI on kuitenkin laskenut tasaisesti, ja kun nykyiset suuret, helposti hyödynnettävät lähteet ehtyvät, korvaavien, vaikeasti saavutettavien öljyesiintymien matala EROEI tulee väkisinkin nostamaan öljyn kustannuksia. Kiinnostuneet voivat perehtyä aiheeseen vaikkapa täällä.
Korvaavien öljykenttien vaikeasta saavutettavuudesta seuraa toinenkin ongelma. Kilometrien syvyyksissä merenpohjan alla tai arktisilla seuduilla olevien esiintymien ottaminen tuotantokäyttöön on parhaallakin tahdolla hidasta ja kallista. Öljykenttien tuotanto ei siis tule nousemaan kovin nopeasti, ja esiintymien pienen koon vuoksi kokonaistuotanto jäänee huomattavasti nykyisiä superjättiläisöljykenttiä vaatimattomammaksi. Tilannetta voisi kuvata pienellä ajatusleikillä: oletetaan, että sinulla on pankissa miljardi euroa, mutta voit käyttää niistä vain kympin kuussa. Oletko rikas?
Miten öljyhuippu sitten vaikuttaa? Valitettavasti on todettava, että vaikutukset voivat olla varsin vakavat. Kaikesta Suomessa kulutetusta energiasta öljy tuotti 25 %, ja öljy on kautta maailman liikenteen pääasiallinen voimanpesä. Pääasiassa tästä syystä korkea öljyn hinta on yhdistetty vakavaan taantuman riskiin. Tällä hetkellä elämme hyvin erikoisessa tilanteessa: erittäin vakavasta taloustilanteesta huolimatta, öljyn hinta on jäänyt pysyvästi pitkän aikavälin keskiarvoa ylemmäksi. Tämä ei povaa hyvää talouden kehitykselle.
Olisin optimistisempi, jos asiaan olisi Suomessakin paneuduttu virallisilla tahoilla. En tiedä Puolustusministeriön suunnitelmista, mutta olen tässä viime aikoina saanut kuulla, että esimerkiksi Eduskunnan talousvaliokunta oli vielä kesällä 2009 täysin tietämätön edes öljyhuipun mahdollisuudesta, ja kansalaisjärjestön asiantuntijan oli heitä aiheesta valistettava. Työ- ja Elinkeinoministeriössä ei oltu oman kokemukseni mukaan yhtään sen viisaampia. Jos jopa Bushin energiaministeriö huolestui aiheesta riittävästi jo vuonna 2005 tilatakseen ns. Hirschin raportin (jonka ennustuksiin kuuluu mm. 20 vuoden vakava taloustaantuma, mikäli öljyhuippuun ei varauduta hätäohjelmalla etukäteen), ja muuallakin maailmassa aiheeseen on jo herätty, tuntuu uskomattomalta että Suomessa jatkuu business as usual.
Lähestyvän öljyhuipun - kuten minkä tahansa resurssihuipun - ilkeimpiin puoliin kuuluu saatavuuden heikkenemisen aikaansaama korkea volatiliteetti, eli hinnan vaihtelu. Kun resurssin hinta vaihtelee suuresti lyhyellä aikavälillä, ihmiset ymmärrettävästi panttaavat investointipäätöksiään. Kun investointeja ei tehdä, korvaavia resursseja tai resursseja tehokkaammin käyttäviä tekniikoita ei kehitetä eikä oteta käyttöön. Kun trendi viimein on selvä, korjausliikkeiden tekeminen hyvissä ajoin on jo myöhäistä.
Raportin laatijat pitävät uskottavimpana skenaariona öljyn tuotantohuippua tällä vuosikymmenellä, tuotannon jäädessä pysyvästi alle 95 miljoonaan barreliin päivässä. Talouden taantuma on viivyttänyt öljyhuippua kahdella vuodella - mutta lievitystoimiin tulisi ryhtyä välittömästi, tai muuten uhkana on korkean öljyn hinnan pitkittämä vakava taantuma.
Öljyhuippuun varautuminen on yksi niistä asioista, joissa ympäristöystävällisyys ja järkevä talouspolitiikka voivat lyödä kättä sulassa sovussa. Vaikkei tähän raporttiin uskoisikaan, tosiasia on, että pumppauskustannuksiltaan halpa öljy tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin. Mitä nopeammin öljyriippuvuudesta päästään irti, sitä parempi.
Mikä se öljyhuippu, Peak Oil, sitten oikeastaan on? Ehkäpä yleisin olkiukko öljyn tuotantohuippua vastaan on se, että eihän öljy maailmasta lopu, sillä kun sen hinta nousee, uusien öljylähteiden hyödyntäminen tulee kannattavaksi ja korvaavia keinoja otetaan käyttöön.
Tämä on totuus, mutta vain osatotuus. Kukaan vakavasti otettava taho ei puhukaan öljyn loppumisesta, vaan nimenomaan halvan öljyn loppumisesta. Tarkemmin sanoen puhutaan energiapanos/tuotossuhteeltaan edullisen öljyn loppumisesta. Jos öljybarrelin löytämiseen, pumppaamiseen ja käsittelyyn menee enemmän energiaa kuin barreli sisältää, hommassa ei ole enää mitenkään loputtomasti järkeä.
Tätä panos/tuotossuhdetta kutsutaan nimellä EROEI, Energy Return of Energy Investment. Tällä hetkellä öljypolttoaineiden EROEI on kokonaisuutena luokkaa 5-10:1, eli energiankäyttö tuottaa 5-10-kertaisen "voiton." EROEI on kuitenkin laskenut tasaisesti, ja kun nykyiset suuret, helposti hyödynnettävät lähteet ehtyvät, korvaavien, vaikeasti saavutettavien öljyesiintymien matala EROEI tulee väkisinkin nostamaan öljyn kustannuksia. Kiinnostuneet voivat perehtyä aiheeseen vaikkapa täällä.
Korvaavien öljykenttien vaikeasta saavutettavuudesta seuraa toinenkin ongelma. Kilometrien syvyyksissä merenpohjan alla tai arktisilla seuduilla olevien esiintymien ottaminen tuotantokäyttöön on parhaallakin tahdolla hidasta ja kallista. Öljykenttien tuotanto ei siis tule nousemaan kovin nopeasti, ja esiintymien pienen koon vuoksi kokonaistuotanto jäänee huomattavasti nykyisiä superjättiläisöljykenttiä vaatimattomammaksi. Tilannetta voisi kuvata pienellä ajatusleikillä: oletetaan, että sinulla on pankissa miljardi euroa, mutta voit käyttää niistä vain kympin kuussa. Oletko rikas?
Miten öljyhuippu sitten vaikuttaa? Valitettavasti on todettava, että vaikutukset voivat olla varsin vakavat. Kaikesta Suomessa kulutetusta energiasta öljy tuotti 25 %, ja öljy on kautta maailman liikenteen pääasiallinen voimanpesä. Pääasiassa tästä syystä korkea öljyn hinta on yhdistetty vakavaan taantuman riskiin. Tällä hetkellä elämme hyvin erikoisessa tilanteessa: erittäin vakavasta taloustilanteesta huolimatta, öljyn hinta on jäänyt pysyvästi pitkän aikavälin keskiarvoa ylemmäksi. Tämä ei povaa hyvää talouden kehitykselle.
Olisin optimistisempi, jos asiaan olisi Suomessakin paneuduttu virallisilla tahoilla. En tiedä Puolustusministeriön suunnitelmista, mutta olen tässä viime aikoina saanut kuulla, että esimerkiksi Eduskunnan talousvaliokunta oli vielä kesällä 2009 täysin tietämätön edes öljyhuipun mahdollisuudesta, ja kansalaisjärjestön asiantuntijan oli heitä aiheesta valistettava. Työ- ja Elinkeinoministeriössä ei oltu oman kokemukseni mukaan yhtään sen viisaampia. Jos jopa Bushin energiaministeriö huolestui aiheesta riittävästi jo vuonna 2005 tilatakseen ns. Hirschin raportin (jonka ennustuksiin kuuluu mm. 20 vuoden vakava taloustaantuma, mikäli öljyhuippuun ei varauduta hätäohjelmalla etukäteen), ja muuallakin maailmassa aiheeseen on jo herätty, tuntuu uskomattomalta että Suomessa jatkuu business as usual.
Lähestyvän öljyhuipun - kuten minkä tahansa resurssihuipun - ilkeimpiin puoliin kuuluu saatavuuden heikkenemisen aikaansaama korkea volatiliteetti, eli hinnan vaihtelu. Kun resurssin hinta vaihtelee suuresti lyhyellä aikavälillä, ihmiset ymmärrettävästi panttaavat investointipäätöksiään. Kun investointeja ei tehdä, korvaavia resursseja tai resursseja tehokkaammin käyttäviä tekniikoita ei kehitetä eikä oteta käyttöön. Kun trendi viimein on selvä, korjausliikkeiden tekeminen hyvissä ajoin on jo myöhäistä.
3.3.10
Maan Ystävien ilmastoraportti julki - kovat on tavoitteet!
Tulipa oltua osin työn puolesta Maan Ystävien Stockholm Environmental Institutelta (SEI) tilaaman uuden ilmastoraportin julkistamistilaisuudessa.
SEI:n laskelmien mukaan Suomessa olisi täysin mahdollista, kotimaisin voimin, vähentää hiilidioksidipäästöjä 40 % nykytasosta vuoteen 2020 mennessä, ja 90 % vuoteen 2050 mennessä - jopa ilman ydinvoimaa, hiilen talteenottoa, tai liikenteen biopolttoaineita. Hintalappu tälle on 1-3 % Suomen arvioidusta BKT:sta vuonna 2020, eli noin 2-5 miljardia euroa. Vastaava summa olisi lisäksi käytettävä kehitysmaissa tapahtuviin päästövähennystoimiin. Päästövähennykset toteutettaisiin etupäässä energiatehokkuutta parantamalla ja tuottamalla mahdollisimman suuri osa energiasta uusiutuvilla.
Tavoite on kova, ja hintalappukin kovempi kuin monella muulla esityksellä. Silti, kyseessä on suomalaista kohden noin reilu kahvikupillisen (OK, sen trendikkäämmän) hinta päivässä - ja suurin osa tuostakin rahasta on kirjaimellisesti investointia tehokkaampaan ja parempaan tulevaisuuteen, jopa työpaikkoihin.
Julkistamistilaisuudessa itse raportin tekniseen toteutukseen ei tietenkään suuresti paneuduttu. SEI on kuitenkin sangen arvostettu tutkimusinstituutti, joten laskelmat lienevät vähintäänkin oikean suuntaisia, vaikka muutama kohta jäi allekirjoittanuttakin arveluttamaan. Esimerkiksi lentämisen merkitystä tunnuttiin hieman vähättelevän, ja viittaus hiiltä sitovaan betoniin herätti hiukan kysymyksiä: George Monbiotin mukaan kyseessä on väärinkäsitys tai jopa tahallinen vedätys, eikä tälläistä teknologiaa ole olemassa. Raportin pääviestiä tälläiset pienet epätarkkuudet eivät kuitenkaan kyseenalaista.
Maan Ystävien mukaan raportissa haluttiin osoittaa, että päästövähennykset ovat mahdollisia ilman "vaarallisia ja epäluotettavia ratkaisuja" tai "olemassaolematonta tai kokeilematonta teknologiaa." Ehkä näin, mutta jos teknologia ymmärretään laajemmin - tapana toimia - ehdotukset kyllä ovat kokeilemattomia, ehkäpä jopa epäluotettavia. Suoraan sanottuna kysymyshän oli siitä, että Maan Ystävät vastustaa ydinvoimaa, hiilen talteenottoa ja liikenteen biopolttoaineita, joten SEI:ltä tilattiin skenaario jossa ilmankin näitä selvitään.
Voi olla. Itse olen ehkä huomattavasti kyynisempi, ja pelkään, että kaikkia konsteja - huonojakin - joudutaan kokeilemaan.
Tilaisuuden ehkä mielenkiintoisin anti oli kuitenkin kommenttiosuus, jossa ääneen pääsivät niin Oras Tynkkynen, Kimmo Tiilikainen kuin professori Peter Lund ja Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalokin. Palailen näiden esitysten herättämiin pointteihin tuonnempana.
SEI:n laskelmien mukaan Suomessa olisi täysin mahdollista, kotimaisin voimin, vähentää hiilidioksidipäästöjä 40 % nykytasosta vuoteen 2020 mennessä, ja 90 % vuoteen 2050 mennessä - jopa ilman ydinvoimaa, hiilen talteenottoa, tai liikenteen biopolttoaineita. Hintalappu tälle on 1-3 % Suomen arvioidusta BKT:sta vuonna 2020, eli noin 2-5 miljardia euroa. Vastaava summa olisi lisäksi käytettävä kehitysmaissa tapahtuviin päästövähennystoimiin. Päästövähennykset toteutettaisiin etupäässä energiatehokkuutta parantamalla ja tuottamalla mahdollisimman suuri osa energiasta uusiutuvilla.
Tavoite on kova, ja hintalappukin kovempi kuin monella muulla esityksellä. Silti, kyseessä on suomalaista kohden noin reilu kahvikupillisen (OK, sen trendikkäämmän) hinta päivässä - ja suurin osa tuostakin rahasta on kirjaimellisesti investointia tehokkaampaan ja parempaan tulevaisuuteen, jopa työpaikkoihin.
Julkistamistilaisuudessa itse raportin tekniseen toteutukseen ei tietenkään suuresti paneuduttu. SEI on kuitenkin sangen arvostettu tutkimusinstituutti, joten laskelmat lienevät vähintäänkin oikean suuntaisia, vaikka muutama kohta jäi allekirjoittanuttakin arveluttamaan. Esimerkiksi lentämisen merkitystä tunnuttiin hieman vähättelevän, ja viittaus hiiltä sitovaan betoniin herätti hiukan kysymyksiä: George Monbiotin mukaan kyseessä on väärinkäsitys tai jopa tahallinen vedätys, eikä tälläistä teknologiaa ole olemassa. Raportin pääviestiä tälläiset pienet epätarkkuudet eivät kuitenkaan kyseenalaista.
Maan Ystävien mukaan raportissa haluttiin osoittaa, että päästövähennykset ovat mahdollisia ilman "vaarallisia ja epäluotettavia ratkaisuja" tai "olemassaolematonta tai kokeilematonta teknologiaa." Ehkä näin, mutta jos teknologia ymmärretään laajemmin - tapana toimia - ehdotukset kyllä ovat kokeilemattomia, ehkäpä jopa epäluotettavia. Suoraan sanottuna kysymyshän oli siitä, että Maan Ystävät vastustaa ydinvoimaa, hiilen talteenottoa ja liikenteen biopolttoaineita, joten SEI:ltä tilattiin skenaario jossa ilmankin näitä selvitään.
Voi olla. Itse olen ehkä huomattavasti kyynisempi, ja pelkään, että kaikkia konsteja - huonojakin - joudutaan kokeilemaan.
Tilaisuuden ehkä mielenkiintoisin anti oli kuitenkin kommenttiosuus, jossa ääneen pääsivät niin Oras Tynkkynen, Kimmo Tiilikainen kuin professori Peter Lund ja Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalokin. Palailen näiden esitysten herättämiin pointteihin tuonnempana.
1.3.10
Osinkojen verovapaus - systeemin vakautta lisäävä tekijä?
Yritysmaailmassa pyörivänä tulee aika ajoin ihmeteltyä kaikenlaisia käytäntöjä. Yksi niistä on niinsanottu osinkojen verovapaus.
Niinsanottu, koska yritys on luonnollisesti maksanut osingoiksi kelpaavista voitoistaan ensin 26 % veroa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos yrittäjän bruttotulot huitelevat tuolla jossain 40 000 - 50 000 euron vuositasolla, osinkojen nostaminen yrityksestä alkaa olla kannattavaa palkanlisäystä. Tietenkään yritys ei voi jakaa kaikkea rahaansa ulos osinkoina: verottaja on kärppänä varmistamassa, että "verovapaan" osingon osuus saa olla enintään 9 % taseesta, 90 000 euroon saakka.
Mutta nämä lienevät jokaisen asiaa hiukan seuranneen tiedossa. Kirjoitukseeni antoi kipinän ystäväni Ville Vesterisen kirjoitus aiheesta Arctic Startup-sivustolla ja aiheen kommentointi.
Jokseenkin varauksellisesti talouskasvun autuuteen suhtautuvana, mutta myös mahdollisimman yksinkertaisen ja läpinäkyvän verotuksen kannattajana olen pitkään ollut sitä mieltä, että tälläiset porsaanreiät tulisi tukkia. Perinteisen taloustieteen näkökulmasta järjestelmä ohjaa resurssien tehottomaan käyttöön ja suosii riskittömiä sijoituksia esimerkiksi T&K-investointien kustannuksella, kuten esimerkiksi professori Heikki Niskakankaan esitelmästä (PDF-linkki) voi todeta.
Mutta eräs Villen kirjoitukseen tullut kommentti laittoi ajattelemaan: nykyisen kaltainen osinkoverotus on otettu käyttöön, jotta yrityksillä olisi kannustin parantaa taseitaan. Velkaantumisasteeltaan vähäiset ja taseeltaan - "sotakirstultaan" - hyvät yritykset ovat huomattavasti vakaammalla pohjalla, jos ja kun talous heittelehtii. Ajankohtainen aihe!
Pulskalle kassalle on olemassa toinenkin nimi: redundanssi, eli suomeksi rinnakkaisuus tai ylimäärä. Luonnolliset kompleksit järjestelmät, kuten biologiset organismit, ovat täynnänsä redundanssia: ihminen on toimintakykyinen vaikka menettäisi esimerkiksi toisen silmänsä tai toisen munuaisensa. Elimien sisällä redundanssi näkyy vielä selvemmin, ja esimerkiksi aivojen tietyt osat voivat joissain olosuhteissa ottaa hoitaakseen toisten, vaurioituneiden osien tehtäviä. Kokonaisissa ekosysteemeissä esiintyy runsaasti rinnakkaisuutta, ja ihminenkin on oppinut hyödyntämään redundanssia erilaisissa järjestelmissä tiedonsiirrosta sotaväkeen.
Redundanssissa on vain yksi ongelma: se on klassisen taloustieteen näkökulmasta tehotonta rahankäyttöä. Ja klassinen taloustiede on vieläkin se mittakeppi, johon taloudellisia päätöksiä ja niiden järkevyyttä verrataan.
Ehkä olisi syytä ajatella asioita hieman laaja-alaisemmin. Runsaasti kytkentöjä sisältävissä järjestelmissä rinnakkaisuus varmistaa systeemin toimintaa yllättävissä tilanteissa. Talousjärjestelmämme on yksi esimerkki tälläisestä runsaasti kytkentöjä sisältävästä kompleksisesta järjestelmästä. Jos järjestelmässä ei ole lainkaan rinnakkaisuutta, eikä yrityksillä lainkaan reservejä, kaikki talouden heilahtelut kertautuvat entistä voimakkaampina. Ainoa tapa vaimentaa heilahteluja on sisällyttää järjestelmään jonkinlaisia puskureita. Yksi vaihtoehto on luottaa valtioon ja sen jakamaan rahaan. Toinen, hajautetumpi ja todennäköisesti siten paremmin toimiva vaihtoehto on lisätä jollain mekanismilla yksittäisten yritysten redundanssia.
Käytännössä osinkojen osittainen verovapaus on tälläinen mekanismi. Se kannustaa yrityksiä tekemään suhteellisen riskittömiä (ja siten todennäköisesti rahaksi muutettavissa olevia) sijoituksia aina siihen saakka, kunnes yrityksellä on taseessa miljoona euroa.
Tältä pohjalta nykyinen, esimerkiksi Anni Sinnemäen kritisoima verojärjestelmä on ihmisten kokonaisedun kannalta hyväksi. Se auttaa tasaamaan talouden heilahteluja ja vähentää työntekijöiden riskiä joutua työttömiksi. Mutta toimiiko nykyinen järjestelmä todella näin, ja onko se kaiken kaikkiaan paras järjestelmä?
Ensimmäiseen en tiedä varmaa vastausta. Jälkimmäiseen taidan pienen asiaan perehtymisen jälkeen vastata, ettei näytä siltä.
Ensinnäkin, nykyinen järjestelmä koskee vain yksityisomisteisia yrityksiä. Jos kansantalouden heilahteluita haluttaisiin todella tasoittaa, saman tai vastaavan mekanismin tulisi koskea myös (ehkä etenkin?) pörssiyrityksiä.
Toiseksi, yrityksen varallisuuden kartuttamiseen on muitakin menetelmiä. Esimerkiksi Virossa on käytössä järjestelmä, jossa yritykset eivät maksa voitoistaan lainkaan veroa, niin kauan kun raha pysyy yrityksen sisällä. Veroa maksetaan vasta sitten, kun voittoja kotiutetaan yrityksestä, tavalla tai toisella. Tälläinen järjestelmä on huomattavasti neutraalimpi esimerkiksi investointien suhteen, ja antaa yrittäjille paremman mahdollisuuden päättää, sijoittaako rahoja esimerkiksi tuotekehitykseen (joka sekin on lama-aikana erittäin tärkeää) vai kassan kasvattamiseen.
Kolmanneksi, nykyinen järjestelmä suosii yrityksiä jotka eivät kasva, luo työpaikkoja, tai investoi uudempaan (ja ympäristömielessä yleensä puhtaampaan) teknologiaan, niiden yritysten kustannuksella jotka näin pyrkivät investoinneillaan tekemään.
Neljänneksi, järjestelmää on käytetty porsaanreikänä henkilöverotuksen välttämiseksi.
Pidän yritysten ja talouden redundanssin kehittämistä tutkimisen arvoisena tavoitteena, mutta nykyinen järjestelmä ei siihen liene paras mahdollinen.
(Hyvänä lähteenä osinkoverotuksen nykytilaan ja historiaan Sara Lehtovuoren kandityö Lappeenrannan Teknillisestä Yliopistosta - PDF-linkki).
Niinsanottu, koska yritys on luonnollisesti maksanut osingoiksi kelpaavista voitoistaan ensin 26 % veroa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos yrittäjän bruttotulot huitelevat tuolla jossain 40 000 - 50 000 euron vuositasolla, osinkojen nostaminen yrityksestä alkaa olla kannattavaa palkanlisäystä. Tietenkään yritys ei voi jakaa kaikkea rahaansa ulos osinkoina: verottaja on kärppänä varmistamassa, että "verovapaan" osingon osuus saa olla enintään 9 % taseesta, 90 000 euroon saakka.
Mutta nämä lienevät jokaisen asiaa hiukan seuranneen tiedossa. Kirjoitukseeni antoi kipinän ystäväni Ville Vesterisen kirjoitus aiheesta Arctic Startup-sivustolla ja aiheen kommentointi.
Jokseenkin varauksellisesti talouskasvun autuuteen suhtautuvana, mutta myös mahdollisimman yksinkertaisen ja läpinäkyvän verotuksen kannattajana olen pitkään ollut sitä mieltä, että tälläiset porsaanreiät tulisi tukkia. Perinteisen taloustieteen näkökulmasta järjestelmä ohjaa resurssien tehottomaan käyttöön ja suosii riskittömiä sijoituksia esimerkiksi T&K-investointien kustannuksella, kuten esimerkiksi professori Heikki Niskakankaan esitelmästä (PDF-linkki) voi todeta.
Mutta eräs Villen kirjoitukseen tullut kommentti laittoi ajattelemaan: nykyisen kaltainen osinkoverotus on otettu käyttöön, jotta yrityksillä olisi kannustin parantaa taseitaan. Velkaantumisasteeltaan vähäiset ja taseeltaan - "sotakirstultaan" - hyvät yritykset ovat huomattavasti vakaammalla pohjalla, jos ja kun talous heittelehtii. Ajankohtainen aihe!
Pulskalle kassalle on olemassa toinenkin nimi: redundanssi, eli suomeksi rinnakkaisuus tai ylimäärä. Luonnolliset kompleksit järjestelmät, kuten biologiset organismit, ovat täynnänsä redundanssia: ihminen on toimintakykyinen vaikka menettäisi esimerkiksi toisen silmänsä tai toisen munuaisensa. Elimien sisällä redundanssi näkyy vielä selvemmin, ja esimerkiksi aivojen tietyt osat voivat joissain olosuhteissa ottaa hoitaakseen toisten, vaurioituneiden osien tehtäviä. Kokonaisissa ekosysteemeissä esiintyy runsaasti rinnakkaisuutta, ja ihminenkin on oppinut hyödyntämään redundanssia erilaisissa järjestelmissä tiedonsiirrosta sotaväkeen.
Redundanssissa on vain yksi ongelma: se on klassisen taloustieteen näkökulmasta tehotonta rahankäyttöä. Ja klassinen taloustiede on vieläkin se mittakeppi, johon taloudellisia päätöksiä ja niiden järkevyyttä verrataan.
Ehkä olisi syytä ajatella asioita hieman laaja-alaisemmin. Runsaasti kytkentöjä sisältävissä järjestelmissä rinnakkaisuus varmistaa systeemin toimintaa yllättävissä tilanteissa. Talousjärjestelmämme on yksi esimerkki tälläisestä runsaasti kytkentöjä sisältävästä kompleksisesta järjestelmästä. Jos järjestelmässä ei ole lainkaan rinnakkaisuutta, eikä yrityksillä lainkaan reservejä, kaikki talouden heilahtelut kertautuvat entistä voimakkaampina. Ainoa tapa vaimentaa heilahteluja on sisällyttää järjestelmään jonkinlaisia puskureita. Yksi vaihtoehto on luottaa valtioon ja sen jakamaan rahaan. Toinen, hajautetumpi ja todennäköisesti siten paremmin toimiva vaihtoehto on lisätä jollain mekanismilla yksittäisten yritysten redundanssia.
Käytännössä osinkojen osittainen verovapaus on tälläinen mekanismi. Se kannustaa yrityksiä tekemään suhteellisen riskittömiä (ja siten todennäköisesti rahaksi muutettavissa olevia) sijoituksia aina siihen saakka, kunnes yrityksellä on taseessa miljoona euroa.
Tältä pohjalta nykyinen, esimerkiksi Anni Sinnemäen kritisoima verojärjestelmä on ihmisten kokonaisedun kannalta hyväksi. Se auttaa tasaamaan talouden heilahteluja ja vähentää työntekijöiden riskiä joutua työttömiksi. Mutta toimiiko nykyinen järjestelmä todella näin, ja onko se kaiken kaikkiaan paras järjestelmä?
Ensimmäiseen en tiedä varmaa vastausta. Jälkimmäiseen taidan pienen asiaan perehtymisen jälkeen vastata, ettei näytä siltä.
Ensinnäkin, nykyinen järjestelmä koskee vain yksityisomisteisia yrityksiä. Jos kansantalouden heilahteluita haluttaisiin todella tasoittaa, saman tai vastaavan mekanismin tulisi koskea myös (ehkä etenkin?) pörssiyrityksiä.
Toiseksi, yrityksen varallisuuden kartuttamiseen on muitakin menetelmiä. Esimerkiksi Virossa on käytössä järjestelmä, jossa yritykset eivät maksa voitoistaan lainkaan veroa, niin kauan kun raha pysyy yrityksen sisällä. Veroa maksetaan vasta sitten, kun voittoja kotiutetaan yrityksestä, tavalla tai toisella. Tälläinen järjestelmä on huomattavasti neutraalimpi esimerkiksi investointien suhteen, ja antaa yrittäjille paremman mahdollisuuden päättää, sijoittaako rahoja esimerkiksi tuotekehitykseen (joka sekin on lama-aikana erittäin tärkeää) vai kassan kasvattamiseen.
Kolmanneksi, nykyinen järjestelmä suosii yrityksiä jotka eivät kasva, luo työpaikkoja, tai investoi uudempaan (ja ympäristömielessä yleensä puhtaampaan) teknologiaan, niiden yritysten kustannuksella jotka näin pyrkivät investoinneillaan tekemään.
Neljänneksi, järjestelmää on käytetty porsaanreikänä henkilöverotuksen välttämiseksi.
Pidän yritysten ja talouden redundanssin kehittämistä tutkimisen arvoisena tavoitteena, mutta nykyinen järjestelmä ei siihen liene paras mahdollinen.
(Hyvänä lähteenä osinkoverotuksen nykytilaan ja historiaan Sara Lehtovuoren kandityö Lappeenrannan Teknillisestä Yliopistosta - PDF-linkki).
Y:llä alkavia asioita
Ympäristö.
Yhteiskunta.
Yhteisöllisyys.
Yrittäjyys.
Yksilöllisyys.
Ystävällisyys.
Ymmärrys.
Yksituumaisuus.
Yhdenvertaisuus.
Yksinkertainen elämä.
Yksinkertaisesta monimutkaiseksi.
Ydinvoima.
Yksityisyys.
Ylipaineventtiili.
Yhtiöt.
Ylittämättömyys.
Y-kromosomi.
Ylitsevuotavan klimppisopan sattumat.
Siinä nopea lista joistakin kiinnostuksen kohteistani, kun tätä blogia pystytin.
Toimin yritys- ja akateemisen maailman risteyskohdassa, osin "perinteisen" tuotekehityksen ja tuotekehityksen kehittämisen, osin niinsanotun ympäristöystävällisen tuotekehityksen parissa. Työssäni ja lukemistoissani törmään aika ajoin mielenkiintoisiin asioihin ja ajatuksiin, joiden kommentointi ja ajattelu jää varsinaisena työaikana vähemmälle.
Blogin tarkoituksena onkin toimia jonkinlaisena varoventtiilinä ja ajatushautomakoneena eräälle vastuullisuudesta ja kestävästä kehityksestä kiinnostuneelle henkilölle.
Oma persoonani ei ole pääosassa, mutta blogin ymmärtämistä voi auttaa, että tietää minun olevan häpeilemätön mutta realistinen maailmanparantaja ja pragmaattinen idealisti. Mielestäni ihmiskunta on likaamassa omaa pesäänsä vaarallisella tavalla, eikä muutoksessa ole enää kysymys siitä, tapahtuuko se, vaan siitä, miten nopeasti ja kivuliaasti se tapahtuu. Pidän elämäntyönäni tämän muutoksen kipujen lievittämistä ja itse muutoksen aikaansaamista tavoilla, jotka eivät edellytä ekosysteemipalvelujen ja ihmisten järjestelmien systeemistä romahdusta. Koska verkottuneessa maailmassa kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen, ajatteluni ja blogini ei kuitenkaan pysy vain tiukasti ympäristöasioissa: esimerkiksi yhteiskunnallinen koheesio vaikuttaa suoraan siihen, miten yhteisen ympäristöhyvän suojelemiseksi voidaan laatia lakeja ja käytäntöjä, joten myös tälläisten asioiden käsittely sopii teemaan vallan hyvin.
Lähestymiskulmani asiaan lienee etupäässä teknis-tieteellinen: olen sen verran tieteenfilosofiaa lukenut, etten pidä positivistista paradigmaa automaattisesti parempana, mutta siltikin tieteellinen metodi on se paras ja ainoa toivomme saada selkoa maailmasta, jossa elämme. Olen myös surukseni pannut merkille, että ympäristöön, luonnonvarojen käyttöön, tekniikkaan ja vaikkapa kemiaan liittyviä asioita tuntuvat kommentoivan ja niistä kirjoittavan pitkälti sellaiset henkilöt, joiden oma luonnontieteellinen sivistys vaikuttaa jääneen hieman vajavaiseksi. En väitä olevani luonnontieteilijä, mutta väitän, että jonkinlaista tiedelukutaitoa on parin vuosikymmenen opinnoista jäänyt päähän.
Asun Espoossa, yritän kierrättää parhaani mukaan, en omista autoa, kannatan metsästystä, suhtaudun turkiksiin varauksellisesti, pidän ydinvoimaa vähiten huonona huonoista vaihtoehdoista. Siinäpä näitä, perusteesejä.
Se minusta; tervetuloa, mennään asiaan.
Yhteiskunta.
Yhteisöllisyys.
Yrittäjyys.
Yksilöllisyys.
Ystävällisyys.
Ymmärrys.
Yksituumaisuus.
Yhdenvertaisuus.
Yksinkertainen elämä.
Yksinkertaisesta monimutkaiseksi.
Ydinvoima.
Yksityisyys.
Ylipaineventtiili.
Yhtiöt.
Ylittämättömyys.
Y-kromosomi.
Ylitsevuotavan klimppisopan sattumat.
Siinä nopea lista joistakin kiinnostuksen kohteistani, kun tätä blogia pystytin.
Toimin yritys- ja akateemisen maailman risteyskohdassa, osin "perinteisen" tuotekehityksen ja tuotekehityksen kehittämisen, osin niinsanotun ympäristöystävällisen tuotekehityksen parissa. Työssäni ja lukemistoissani törmään aika ajoin mielenkiintoisiin asioihin ja ajatuksiin, joiden kommentointi ja ajattelu jää varsinaisena työaikana vähemmälle.
Blogin tarkoituksena onkin toimia jonkinlaisena varoventtiilinä ja ajatushautomakoneena eräälle vastuullisuudesta ja kestävästä kehityksestä kiinnostuneelle henkilölle.
Oma persoonani ei ole pääosassa, mutta blogin ymmärtämistä voi auttaa, että tietää minun olevan häpeilemätön mutta realistinen maailmanparantaja ja pragmaattinen idealisti. Mielestäni ihmiskunta on likaamassa omaa pesäänsä vaarallisella tavalla, eikä muutoksessa ole enää kysymys siitä, tapahtuuko se, vaan siitä, miten nopeasti ja kivuliaasti se tapahtuu. Pidän elämäntyönäni tämän muutoksen kipujen lievittämistä ja itse muutoksen aikaansaamista tavoilla, jotka eivät edellytä ekosysteemipalvelujen ja ihmisten järjestelmien systeemistä romahdusta. Koska verkottuneessa maailmassa kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen, ajatteluni ja blogini ei kuitenkaan pysy vain tiukasti ympäristöasioissa: esimerkiksi yhteiskunnallinen koheesio vaikuttaa suoraan siihen, miten yhteisen ympäristöhyvän suojelemiseksi voidaan laatia lakeja ja käytäntöjä, joten myös tälläisten asioiden käsittely sopii teemaan vallan hyvin.
Lähestymiskulmani asiaan lienee etupäässä teknis-tieteellinen: olen sen verran tieteenfilosofiaa lukenut, etten pidä positivistista paradigmaa automaattisesti parempana, mutta siltikin tieteellinen metodi on se paras ja ainoa toivomme saada selkoa maailmasta, jossa elämme. Olen myös surukseni pannut merkille, että ympäristöön, luonnonvarojen käyttöön, tekniikkaan ja vaikkapa kemiaan liittyviä asioita tuntuvat kommentoivan ja niistä kirjoittavan pitkälti sellaiset henkilöt, joiden oma luonnontieteellinen sivistys vaikuttaa jääneen hieman vajavaiseksi. En väitä olevani luonnontieteilijä, mutta väitän, että jonkinlaista tiedelukutaitoa on parin vuosikymmenen opinnoista jäänyt päähän.
Asun Espoossa, yritän kierrättää parhaani mukaan, en omista autoa, kannatan metsästystä, suhtaudun turkiksiin varauksellisesti, pidän ydinvoimaa vähiten huonona huonoista vaihtoehdoista. Siinäpä näitä, perusteesejä.
Se minusta; tervetuloa, mennään asiaan.
Subscribe to:
Posts (Atom)
Subscribe To
Posts
All Comments